Nina ja Marcus ovat neljän pojan vanhempia – kaksi pojista on omia ja kaksi on heille sijoitettuja. Sen lisäksi perheessä pyörivät naapurin ja kylän pojat sekä kerran kuussa heillä tukiperheessä käyvä poika. Kaikki saavat tulla ja olla kuin kotonaan.
Ninan ja Marcuksen kotona käy kuhina: joskus paikalla on vain omat neljä poikaa, joskus jääkaapilla käy kymmenkunta poikaa. Heidän kotinsa on monille alueen lapsille kiintopiste, missä jääkaappiin on varattu kattilallinen ruokaa ja pakastimeen gluteenittomia leipiä sitä tarvitseville.
Nina ja Marcus ovat luoneet lapsille turvallisen ympäristön, jossa saa tehdä, kokeilla ja tehdä myös virheitä. Perhe tekee paljon asioita yhdessä, mutta pojat puuhastelevat paljon myös keskenään ja isommassa kaveriporukassa.
Marcus toimii metsäalan yrittäjänä ja ajaa talvikaudella puuautoa. Nina puolestaan työskentelee tarpeen mukaan Marcuksen yrityksessä, henkilökohtaisena avustajana sekä satunnaisia vuoroja mielenterveys- ja päihdeyksikössä. Sen lisäksi molemmat ovat perhehoitajia jo kuudetta vuotta ja toimivat tukiperheenä viidettä vuotta.
”Perhehoitajana toimiminen on meille ennen kaikkea elämäntapa. On kuitenkin tosiasia, että se on myös tulonlähde, joka mahdollistaa valitsemamme elämäntavan. Sen jälkeen, kun lapset on sijoitettu meille, tämä ei ole työtä, vaan tämä on meidän perheemme”, Marcus sanoo.
Ninan ja Marcuksen perheen vankkana pohjana on parisuhde, joka on kestänyt jo 20 vuotta. Nina oli jo nuorempana puhunut Marcukselle perhehoitajuudesta, mutta asia jäi silloin taka-alalle. Asiat alkoivat vyöryä eteenpäin vauhdilla seitsemisen vuotta sitten. Marcus tuli kotiin kertausharjoituksista ja kertoi Ninalle nuotiolla tapaamastaan ihmisestä, joka oli kertonut, miten palkitsevaa perhehoitajana toimiminen on.
Pariskunta osallistui ensin perhehoitajuudesta kertovaan infowebinaariin ja heti sen jälkeen myös perhehoitajuuteen valmistavaan PRIDE-valmennukseen. PRIDE-valmennus vahvisti heidän yhteistä käsitystään elämästä ja lasten kasvatuksesta, mikä on vahva perusta onnistuneelle perhehoitajuudelle. Valmennuksessa käydyt pohdinnat kypsyttivät myös ajatuksen, että he voisivat tarjota kodin teini-ikäisille lapsille.
”Koin siihen aikaan, että jos meille tulisi vauva, kiintyisin häneen niin paljon, että sijoituksen päättyminen olisi ollut liian raskasta. Nykyään osaan suhtautua paremmin myös pienempiin sijoitettuihin lapsiin”, Nina sanoo.
Ensimmäinen sijoituskysely tuli jo, kun PRIDE-valmennuksen loppukeskustelu oli vielä käymättä. Pienen pohtimisen ja loppukeskustelun jälkeen, Nina ja Marcus avasivat kotinsa oven teini-ikäiselle tytölle ja kantoivat hänen tavaransa sisään. Sijoitus kesti kolmisen vuotta siihen asti, kun tytär lähti opiskelemaan kotipaikkakunnalleen. Vaikka sijoitus päättyi, suhde ei päättynyt, sillä tytär on edelleen osa heidän perhettään.
Marcus ja Nina uskovat, että tärkeintä on tutustua sijoitettuun lapseen omana itsenään.
”Lapsen nähdessään on parasta unohtaa kaikki, mitä hänestä on lukenut tai kuullut. Siinä hetkessä pitää vain olla ja keskustella lapsen kanssa. Aika nopeasti minulle alkaa avautua, millainen ihminen tässä on kyseessä”, Nina kertoo.
Ninalla on vankka sosiaalialan tausta: hän on koulunkäynnin ohjaaja, henkilökohtainen avustaja, ratkaisukeskeinen valmentaja sekä mielenterveys- ja päihdepuolen lähihoitaja. Taustasta on paljon hyötyä myös lasten kasvatuksessa ja eteen tulevissa haastavissa tilanteissa. Nina tekee tiivistä yhteistyötä lasten koulun kanssa ja on hyvin perillä siitä, mitä kaikkea tukea lapset tarvitsevat tai vaihtoehtoisesti eivät tarvitse.
Jokaisen lapsen tausta, tarpeet ja ihmissuhteet ovat erilaisia. Nina kuitenkin kokee, että tavallinen arki on perhehoidon tärkein työväline. Kuntoutuminen, oppiminen ja kasvattaminen tapahtuu arjen askarten lomassa, keskusteluissa ja yhdessä tekemällä konkreettisten esimerkkien kautta, jolloin uutta on helpompi ymmärtää.
”Meillä oli esimerkiksi tilanne, että yhdellä pojista oli lukuläksynä puolukkapiirakan resepti. Kävi ilmi, ettei hän tiennyt, mitkä aineet reseptissä ovat kuivia aineita. Me kaivoimme yhdessä kaapeista esiin reseptin ainekset ja aloimme leipoa puolukkapiirakkaa samalla, kun luimme lukuläksyä. Kokeilimme miltä aineet tuntuvat ja keskustelimme, että onko rikottu kananmuna kuivaa vai märkää”, Nina havainnollistaa.
Turvallinen arki tarkoittaa sitä, että lapsi saa kysyä, harjoitella itse ja tietää saavansa apua tarvittaessa.
Marcus kertoo, että heidän kotonaan lapsia ei hyysätä, vaan heille opetetaan arjen taitoja, itsenäistä elämää ja vastuunottoa ikätasoisesti. Marcus ja Nina eivät esimerkiksi ole aina kotona, vaan he haluavat näyttää pojille myös työelämän mallia. He ovat tietoisesti luoneet elämänsä siten, että se joustaa lasten tarpeiden mukaan.
”Olemme aina saaneet arkemme järjestymään niin, että olemme lapsille läsnä ja paikalla, mutta teemme samalla myös muita töitä. Elämämme pyörii lasten ehdoilla, mutta ei heidän ympärillään”, Marcus sanoo.
Marcuksesta tuntuu, ettei nykyajan lapsilta saa vaatia mitään. Samaan aikaan vanhemmat polttavat itsensä loppuun, kun yrittävät hallita kaikkea koko ajan. Marcuksen kantavana ajatuksena on, että lapset ovat todella taitavia, kunhan heiltä ei katkota siipiä.
Nina hoiti esimerkiksi lastensa koulumyyjäisleipomiset siihen saakka, kun lapset olivat viidennellä luokalla. Kuudennen luokan myyjäisten lähestyessä, hän totesi, että nyt lapset ovat tarpeeksi isoja hoitaakseen leipomiset itse.
”Olisin varmasti itse päässyt helpommalla, kun olisin vain tehnyt ne nakkipiilot. Valitsin kuitenkin toisin. Istuin tuntikaupalla keittiössä auttamassa ja turauttelemassa välillä ketsuppia taikinalle. Pojat hoitivat homman hienosti ja saivat ison onnistumisen kokemuksen, vaikka toisella oli käsikin paketissa”, Nina kertoo.
Vaikka Ninan ja Marcuksen perhehoitajuus tuntuu aivan normaalilta perhe-elämältä, jossa ratkotaan ongelmia, lohdutetaan, tehdään läksyjä, iloitaan ja avataan tunnesolmuja, niin he myöntävät, että heillä on ollut myös haastavia hetkiä. Erityisesti aika, jolloin lyhyen ajan sisään heille sijoitettiin lapsia ja sijoitukset purettiin, oli rankkaa.
”Me loimme arjen aina uudelleen, kun sijoitus tuli. Käytimme aikaa tutustumiseen ja sitten yhtäkkiä arkemme taas rikkoutui ja elämästämme vain katosi ihmisiä. Se oli haastavaa aika”, Marcus sanoo.
Perhehoitajuus on opettanut Ninalle ja Marcukselle, että kaikkea ei voi suunnitella etukäteen. Jokainen perheeseen tuleva lapsi tuo itsensä, historiansa ja läheisensä mukanaan. Samalla, kun tutustutaan lapseen, luodaan suhteita myös lapsen läheisiin. Luottamus rakentuu joskus pitkän ajan kuluessa ja joskus yhden iltapäiväkahvin aikana.
Nyt arki on ollut jo useamman vuoden tasaisempaa. Tietenkin ongelmia tulee, mutta ne ratkotaan ja sitten ne jäävät taakse.
”Kaikki järjestyy, kun järjestellään”, Nina summaa.
He kokevat, että heidän poikansa ovat myös tärkeässä osassa sijoitettujen lasten kuntoutumisen näkökulmasta. Kun pojat touhuavat porukassa ja kokevat olevansa samaa perhettä, ottavat Nina ja Marcus askeleen taaksepäin ja antavat heidän toimia keskenään.
”Pojilla on ollut kaikenlaista liikeideaa tässä vuosien varrella frisbeegolfkiekkojen sukeltamisesta kivenmurskaamoon ja kotieläintarhaan. He ovat todella omatoimisia ja me tuemme heidän yritteliäisyyttään”, Marcus kertoo.
Ninan ja Marcus haluavat siirtää pojilleen kaksi ajatusta: Ensinnäkin ei ole väliä, minkä kokoinen tai näköinen olet tai mistä tulet, olet tervetullut meille, kunhan osaat peruspelisäännöt ja toimit kohteliaasti. Toiseksi, jos on mahdollisuus auttaa, niin silloin autetaan.
Nina ja Marcus elävät niin kuin opettavat, sillä pariskunta toimii myös tukiperheenä pojalle, joka solahtaa perheen elämään säännöllisesti. Tukiperheenä toimimisen ydin on antaa ajastaan viikonloppu kerran kuussa apua tarvitsevalle. Tukiperheestä on usein sekä vanhemmille että lapselle todella iso apu. Samalla lapset pääsevät näkemään muutakin kuin vain kotiarkea.
”Siinä samalla meillä menee neljä tai viisi lasta kuin kaksikin. Välillä tehdään enemmän ruokaa ja välillä setvitään muidenkin riitoja. Meille saa aina tulla”, Nina sanoo.
Ninan ja Marcuksen kotona lapsi otetaan aidosti osaksi perhettä, ja häntä tuetaan kohti itsenäisyyttä. Arki on hyvin ennakoitavaa, vaikka aikataulut vaihtelevat päivän sisällä paljonkin. Aamu- ja iltarutiinit pysyvät ja kaikki tietävät, mitä tehdä, jos on jotain epäselvää.
Perhehoitajille kuuluu kaksi vapaapäivää kuukaudessa, jolloin nimetty sijaishoitaja hoitaa sijoitettuja lapsia. Ninan ja Marcuksen tapauksessa myös sijaishoitajuus hoidetaan perhepiirissä, sillä Ninan äiti toimii perheen sijaishoitajana. Vapaapäivien ajatusta Nina hieman kummeksuu.
”Meille oli alusta lähtien selvää, että tämä on nyt meidän perheemme, emmekä tarvitse perheestä vapaapäiviä. Jos tarvitsemme yhteistä aikaa ilman lapsia, niin silloin kaikki meidän lapsemme lähtevät mummolaan tai mummo tulee meille”, Nina sanoo.
Nina ja Marcus ovat ymmärtäneet perhehoitajuuden myötä, että kaikkea ei voi hallita, mutta kaikki lapset tarvitsevat ennen kaikkea rajoja ja rakkautta. Jokainen heille tullut lapsi on ollut erilainen, heidän taustansa ja perheensä ovat olleet erilaisia ja asiat ovat menneet aivan eri tavalla kuin oli ajateltu. Silti on vain hypätty mukaan vuoristorataan ja laajennettu omaa käsitystä perheestä.
”Kyllä meidän pojat on kasvattanut meitä ihmisinä todella paljon”, Nina toteaa.
